Rukajärven suunta, Maaselän kannas ja Vienankarjala olivat keskisuomalaisten reservipiirien menneen kesän sota- ja kulttuurihistoriallisen retken pääkohteina. Kesäkuun 10.-13. päiviin ajoittunut matka onnistui huolimatta ikävistä viimehetken peruutuksista. Onneksi naapuriapua saatiin Pohjanmaan puolelta ja kaukoapua Espoostakin, joten 20:n matkalaisen minimimäärä sentään löytyi eikä jouduttu koko hanketta perumaan.
Retki käynnistyi sotahistorialliselta osuudeltaan Kuhmon Saunajärveltä talvisodan ratkaisumaastoista. Sotahistoriallinen oppaamme, evl. evp Hannu Koskinen alusti retkeläiset matkaan Kuhmon Jyrkänkosken entisöidyssä tukikohdassa. Talvisodasta siirryttiin vuoden 1941 heinäkuun 4. päivään, jolloin eversti ( Mannerheimristin ritari numero 3 3.8. –41, kenraalimajuri 31.12. –41) Erkki Raappanan komentama 14. Divisioona ylitti hyökkäyskäskyn saaneena rajan.
Joukot valtasivat nopeasti Repolan ja löivät Omelian mottitaisteluissa puna-armeijan joukot. Hyökkäys jatkui aina Rukajärvelle saakka. Elokuun alkupäiviin mennessä oli suoraan ylipäällikön alaisuudessa toiminut 14. Divisioona lyönyt kaksi neuvostodivisioonaa. Eteneminen jatkui vielä Rukajärven kaakkoispuolelle Ontajoen taakse. Syyskuun alkupuolella eteneminen pysähtyi tiivistyneen vastarinnan vuoksi, mutta samaan aikaan oli ylipäällikkö myös käskenyt pysäyttämään hyökkäyksen toistaiseksi. 14. Divisioonan joukot pysyivät Rukajärvellä aina 19.9. .44 saakka, jolloin välirauhasopimuksen mukainen vetäytyminen kohti nykyistä rajaa alkoi.
Yli 200 km:n lohko
Pohjoisena naapurina 14. Divisioonalla oli Saksan Norjan armeijan alaisen III Armeijakunnan vastuualue (n. Kostamuksen tasalla) ja etelässä suomalaisten Karjalan Armeijan alue (Koitereen tasa) eli erämaamaastoista vastuualuetta yli 200 kilometriä. Mitään yhtenäistä rintamalinjaa ei ollut, ainoastaan kymmenien kenttävartioiden ketju. Yhteyden hoidettiin pääasiassa partioin, joiden yhteenotot vastapuolen vastaavien kanssa olivat tavallisia, mutta eivät välttämättömiä. Kokemus opetti väistämään toisiaan. Kenttävartioita vastaan vihollisen tekemät hyökkäyksetkin jäivät yleensä tuloksettomiksi. Osa kenttävartioista voitiin rakentaa kuivalle maalle, mutta toiset jouduttiin tekemään suosaarekkeisiin ja olot korsuissa olivat todella kosteat veden lilliessä lattialla.
Huollon järjestäminen oli oma lukunsa varsikin nälkätalvena muistettuna vuoden 1942 talvena. Tilannetta helpotti vienalaisen korven runsas hirvi- ja peurakanta. Niiden ampuminen oli kielletty, mutta ainahan niitä “eksyi miinakenttiin”. Ihanan peuranpyllyn lisäksi lisuketta sotaväen muoniin antoivat kalarikkaat purot, joet ja järvet.
Vuosia jatkunut asemasota oli tietysti ankea ajankulun ja mielenvirkeydenkin kannalta. Puhdetöiden ja kortinpeluun lisäksi tehokkaina “ajantappajina” toimivat Korven Radio päällikkönään näyttelijänä tunnettu Kauko Kokkonen sekä rintamalehti Korven Kaiku. Se ilmestyi useamman kerran viikossa ja Joensuussa painettuna se sai käytettäväkseen STT:n yleisen uutiset ja tietysti julkaisukelpoiset sotajutut ja haastattelut. Joensuussa painetut lehdet kuljetettiin lehtokoneella Tiiksjärvelle, josta ne levitettiin joukkojen luettaviksi. Viihdekiertueet ja aseveli-illat toivat myös vaihtelua rintamille.
Tie suora, mutta surkea
Nykyinen Rukajärven tie Kostamuksesta kohti Karhumäkeä on vedetty suorin linjoin, mutta routimisvaara unohtaen. Siispä päällystys on moneen kertaan paikattu, syöpynyt, kuoppainen ja heittoinen, pätkittäin jopa sileäkin.
Hitaalla matkanopeudella on se hyvä puoli, että ehtii katsella maisemia. Ja niitahän riittää vienankarjalaisessa korvessa: kilometrittäin soita ja rämeitä, välillä lampia, järviä ja tietysti pienempiä puroja ja suurempia jokia. Välillä sentään maankamara ylenee kuivemmiksi kumpareiksi ja paikoin jopa vaaroiksi luokiteltaviksi kohoumiksi.
Joista suurin ja kuuluisin on Tsirkka-Kemijoki, jonka latvat keräävät vetensä Rukajärven etelä-lounaispuolelta ja joeksi ja välillä järveksikin leviten tapaavat suuremmat vesistöt Uhtuan eteläpuolella Ala-Kuittijärvellä. Joen maantiesillalla tähystelleen satunnaisen matkailijajoukon arvion mukaan eivät maasto tai vesistöt tehneet sotajoukon etenemistä kovin helpoksi.
Ankarampia taistelupaikkoja ennen Rukajärveä olivat Kiimajärvi ja Tiiksi. Nykyisin hiljaisessa Tiiksin kylässä toimi aikanaan kenraali Raappanan esikunta. Tiettävästi kylä on haeskellut pääsyä maailman perinnepaikkakuntien joukkoon, mutta nykyisen rakennus- ja väritystyylin perusteella sillä tuskin on mahdollisuuksia vienankarjalaisen kulttuurimaiseman vaalijaksi.
Itse Rukajärven kylä on myös hiljainen, mutta jonkinlainen kauppakeskus ja sen “kaikkea kaupan” pihamyymälä saavat sentään jonkinlaista kyläelämää aikaseksi. Kesän 1941 taisteluiden päänäyttämö oli kylätaajamasta koilliseen, jonne asemasodan aikaan rakennettiin muutama kilometri yhtenäistä korsu- ja taisteluhautalinjaa. Kenttävartioketju Rukajärveltä suuntautui kaakkoon Jolmajärvelle, jossa oli kovat taistelut perääntymisvaiheen alkaessa.
Karhumäkeen ja tutuille reiteille
Rukajärveltä suuntauduttiin kohti itää tavoitteena Pietari-Murmansk valtatie. Käyntikohteina olivat jo aiemmin tutut Poventsa, Stalinin kanava, Sandamohin Stalinin haudat ja Karhumäkikin tuli vallatuksi – ainakin yhden yön ajaksi. Kontupohja katseltiin, Kivatsun kosket ihailtiin ja kolmanneksi yöksi Petroskoihin majoituttiin. Kotimatka tehtiin reittiä Petroskoi-Prääsä-Vieljärvi-Kolatselkä-Lemetti-Sortavala-Ruskeala-Värtsilä-Tohmajärvi-Keski-Suomi.
Kokonaisuutena matkakilomatrejä kertyi noin 1800, josta kotimaan puolella kolmanneksen verran. Keski-Suomesta rajalle on pitkä matka mentiinpä mihin päin hyvänsä. Sota- ja kulttuurihistoriallinen anti oli niinikään mittava ja asiantunteva.
Vuonna 2015 – Laatokan ympärikö ?
Matkaperinnettä on tarkoitus jatkaa myös tulevana kesänä. Harkinnan kohteena on kiertomatka Laatokan ympäri, jos mielenkiintoa ja asian harrastusta löytyy. Alustava reittisuunnitelma on Sortavala – Huuhanmäki- Lahdenpohja – Käkisalmi (yö) – Pyhäjärvi – Kiviniemi – Rautu – Siiranmäki – Kivennapa – Terijoki (yö) – Kuokkala – Siestarjoki – Kronstadt – Pietari – Pähkinälinna – Novaja Ladoga – Laatokan kanava – Lotinanpelto – Syväri (yö)- Sammatus- Tuulos – Lemetti – Suomi. Reitti on pitkä, mutta jakaantuu neljälle päivälle ja jokainen kilometri on sotahistoriaa. Se taas on merkittävä osa reservipiirien veteraani- ja perinnetoimikunnan tehtäväkuvaa.
Jos retki kiinnostaa, voi siitä kertoa syyskuun aikana sähköpostitse tai puhelimella. Tieto antaisi osviittaa siitä, kannattaako suunnittelua yleensäkään jatkaa. Turha työ turhauttaa varsikin, jos se on vapaaehtoista reserviläistoimintaa. Matkan ajankohdaksi on ajateltu kesäkuuta ennen juhannusta.
Teksti ja kuvat: Pertti Rahikainen